Team red

Meillä oli koulussa keskiviikkona, torstaina ja perjantaina sporttipäivä. Koulun oppilaat on jaettu neljään porukkaan ja jokaisella ryhmällä on oma värinsä: punainen, sininen, vihreä ja keltainen. Meidät Sonjan kanssa arvottiin myös ryhmiin. Mä päädyin punaisten tiimiin ja Sonja sinisten.

Keskiviikkona oli aamulla vähä hämmentynyt fiilis (niinkuin täällä usein on), kun ei oikein tiedetty mitä tapahtuu. Siinä sitä sitten taas odoteltiin urheilujen alkamista. Täällä odotteluun on kyllä jo ihan tottunut. Aina odotellaan. Ruokaa, tunnin alkua, trotron lähtöä, milloin mitäkin. Tekee ihan hyvää suomalaiselle, joka on tottunut siihen että kaikki tapahtuu nopeasti, jos ei heti niin ainakin ajallaan.

Koulun jalkapallokenttä laitettiin kuntoon aiemmin viikolla. Kenttään hakattiin juoksuradat ja merkittiin rajojen reunat. Kentän yhteen sivuun tehtiin myös pituushyppypaikka. Keskiviikkona, kisailun jo melkein alkaessa, jokaiselle värille laitettiin pystyyn oma "teltta", jonka alle kannettiin penkkejä. Siellä saivat istua tiimin jäsenet, jotka eivät sillä hetkellä olleet urheilemassa sekä muut porukkaan kuuluvat. Siellä sitä sitten istuttiin ja katseltiin muun muassa juoksua ja jalkapalloa.

Ilmassa oli todellista urheilukisan tuntua. Oli hieno fiilis, kun omaan joukkueeseen kuuluva urheilija voitti ja koko punainen tiimi repesi liitoksistaan hurraamaan voittajalle.

Päiväänkin mahtui aika paljon odottelua, eivätkä pienimmät lapset jaksaneet kunnolla keskittyä kisojen seuraamiseen. Niinpä siinä samalla ehdittiin tutustua selfieiden ja Snapchatin ihmeellisiin maailmoihin. Vanhemmat oppilaat otti välillä itse videoita ja kuvia mun puhelimella ja kaikki halusi vuorotellen poseerata.

Mun ihokin tuli kunnolla tutkittua. En tiedä moneenko "mikä tää on" -kysymykseen mahdoin vastata, kun mun käsistä löytyi aina joku uusi näppy tai luomi. Hiukset sai monta kampausta ja aurinkolasit oli hitti. Siitäkin saatiin tappelu aikaan, että kuka saa pitää mun vesipulloa. Ihan mahottomia tapauksia välillä nää lapsoset.

Jalkapallon ja Juoksujen lisäksi kisattiin myös käsipallossa ja lentopallossa. Voi olla että perjantantaina oli vielä muitakin lajeja, mutta lähdettiin Sonjan kanssa hoitamaan viisumi-asioita Accraan, joten meiltä jäi viimeinen kisapäivä näkemättä. Tänään (lauantaina) oltiinkin suomalaisten kesken Art center -nimisessä paikassa, voisin ehkä kirjoittaa siitä tässä joku päivä enemmän.

Maanantaina alkaa viimeinen viikko Mampongissa, sitten muutetaan Accraan ja siirrytään House of Graceen. Tosi haikea fiilis tällä hetkellä, kun joutuu sanomaan heipat kaikille Mampongin lapsille ja nuorille.. Toivottavasti ehdittäisiin vielä käymään siellä ennen Suomeen paluuta.

<3: Silja

Länsimaalainen ylellisyys

Nyt kun täällä on tullut vietettyä jo hieman yli kuukauden päivät, voin kai rehellisesti kertoa muutamia asioita, joita ylellisestä elämästäni kaipaan.

Ruokaa. Sitä kaipaan niinkin paljon, että kirjoitin aiheesta oman tekstin tässä joku aika sitten. Pakko myöntää, että oon jo miettinyt, mitä haluan palattuani syödä Suomessa, heh.

Puhtautta. Ihan sitä puhtauden tunnetta. Sitä, ettei ole koko ajan hiekkaa jalkapohjissa ja hikikarpaloita otsalla. Ikävä on myös ympäristön puhtautta ja roskattomuutta.

Ötökättömyyttä (on kai se sana?) Tai sitä, ettei ne ötökät, mitä Suomessa on, oo mitenkään kovin isoja, ne ei heti valtaa pöydälle unohtunutta keksipakettia eikä niiden takia tarvii nukkua verkon alla. Moskiittoverkossa on tietysti omanlaistaan tunnelmaakin.

Meidän prinsessavuoteet ekasta, väliaikaisesta, Mampongin kodista. 

Vettä. Vettä, jota voi juoda hanasta ja vettä jota myös tulee sieltä hanasta. Sitä, että voi mennä suihkuun miettimättä, että tuleekohan vettä vai ei.

Ymmärrystä. Kaipaan sitä, että ymmärtää ihmisten puhetta vaivattomasti ja että mua ymmärretään. Onneksi tässä alkaa hiljalleen tottua tähän afrikkalaiseen aksenttiin ja viittomakielikin alkaa koko ajan sujumaan paremmin.

Nettiä. Kyllä. Hävettää myöntää, mitä nykyaika tekee ihmiselle, mutta sitäkin kaipaan: toimivaa nettiä, jonka lataamista ei tarvitse miettiä. Totta kai netistä poissa oleminen tekee myös hyvää ja on todella tarpeellista, mutta silloin, kun pitäisi oikeasti hoitaa joku asia tai olla ihmisiin yhteydessä, toivoisi netin toimivan.

Kaiken tämän ylellisyyden kaipauksesta huolimatta, alkaa elämään täällä tottua ja vielä on onneksi kaksi kuukautta jäljellä. Alkaa jo kauhistuttaa se, kuinka nopeasti loppu aika varmasti tulee menemään. Nyt jo tiedän, että täältäkin jää kaipaamaan monia asioita.

Jottei elämästä täällä pääsisi tulemaan liian tylsää ja arkista, vietimme eilen viisi tuntia hotelli Hillburin uima-altaalla. Siinä olikin sitä kaivattua luksusta, todellista ylellisyyttä, jota ei varmasti Suomessa pääsisi samanlaisissa maisemissa kokemaan.

Välillä on outoa ajatella, että me oikeasti asutaan täällä. Arki alkaa tuntumaan arjelta. Silti ollaan turisteja, joilla on vielä paljon nähtävää ja ihmeteltävää.

<3: Silja

Äänekäs maailma

Miten monia ääniä mahtuukaan tähän maailmaan. Monesti on tullut mietittyä, että mitä jos niitä ääniä ei kuulisikaan. Nyt, tulevan työni puolesta on tietysti saanut asiaan vähän uutta näkökulmaa.

Täällä Mampongissa on todella kiva olla täysin kuurojen ympäröimänä. Kyllähän joukossa on myös kuulevia, mutta kuitenkin suurin osa kampuksen asukkaista on kuuroja. Viittomakieltä näkee koko ajan ja sitä joutuu (tai pääsee) käyttämään paljon enemmän kuin Suomessa, mikä tietysti myös nopeuttaa sen oppimista.

Joka päivä on yhtä ihmeellistä ymmärtää se, kuinka rikas kieli viittomakielikin on. Se nimenomaan on kieli.  Kuurot pystyvät ilmaisemaan samoja asioita käsillään kuin mitä me puheella. Heillä ei vain ole ongelmaa puhua toisilleen pitkänkin matkan päästä eikä hälinässä, jossa kaikki kuulevat huutavat äänensä käheäksi.

Silti, kielen rikkauskaan ei poista sitä tosiasiaa, että nämäkään lapset ja nuoret tässä koulussa eivät kuule. He eivät kuule kukkojen, kanojen ja vuohien ääniä. He eivät kuule ukkosen jyrinää, sateen lyöntejä kattoon eivätkä lintujen serenadeja. Heillä ei ole aavistusta siitä, miten kova ääni heidän leikeistään välillä kuuluu, eivätkä he välttämättä käsitä, että ihmiset voivat kuulla puheen, joka tulee toisesta huoneesta.

Vaikka he eivät kuule kaikkea tätä, se ei tarkoita, etteikö heidän elämänsä voisi olla yhtä rikasta kuin meidän. Kuulon puuttuminen ei välttämättä tarkoita sitä, että ihmisellä on jokin puutos. Kuinka usein me kiinnitämme huomiota kukkojen sulkien moninaisiin väreihin, ja siihen kuinka ne pöyhyttävät sulkiaan, sen sijaan että ajattelisimme vain ääntä, joka meidät aamuisin täällä herättää. Näemmekö ukkosen jyrinältä taivaan muutokset, piirtyvätkö ne mieliimme? Pystymme ehkä kuulemaan äänen viereisestä huoneesta, mutta äänemme ei kanna yhtä kauas kuin kädet näkyvät.

Yritän itsellenikin joka päivä muistuttaa, että vaikka elämä ei ole täydellistä, se
voi silti olla upeaa ja merkityksellistä.

<3: Silja

Mitä tänään syötäisiin?

Eniten kaipaan Suomesta tällä hetkellä (ihmisten lisäksi) ruokaa. Meillä on täällä melko yksipuolinen ruokavalio, joten ruoka-ehdotuksia saa esittää!

Mitään ei syödä pesemättä, kuorimatta tai paistamatta. Hanavettä ei voi juoda, joten juodaan vesi sellasista 500 ml pusseista.

Täällä ei ole juurikaan mitään varsinaisia ruokakauppoja. Oikeastaan ainut meidän ruokakauppoja muistuttava kauppa, jossa olen käynyt, on Accran kauppakeskuksessa oleva Shoprite. Siellä on hyvä valikoima ja se on juurikin niinkuin ruokakaupat meillä Suomessa. Siellä on tietysti vähän kalliimpaa kuin kadulta ostettaessa.

Kaduilla on paljon, lähes joka nurkan takana, kojuja, joista voi ostaa ruokaa. Kojuilla myydään melkein mitä vaan, mutta mitä vaan ei saa yhdestä kojusta. Voi olla, että yksi myy vain ananaksia ja vesimeloneja ja toinen vain vihanneksia. Ruoan hankkimiseen tuntuu täällä kuluvan paljon enemmän energiaa kuin Suomessa.

Kojuissa myydään mitä tahansa. Täällä myydään oikeastaan kaikkea ulkona.

Yksi tapa hankkia jotain naposteltavaa tai juotavaa on ostaa sitä ihmisiltä, jotka kantavat myytäviään päänsä päällä. Usein nämä myyjät tulevat kaupittelemaan tuotteitaan, kun autot pysähtyvät liikkennevaloihin tai ruuhkaan. Esimerkiksi vettä on kiva saada ostettua trotro matkalla. Ei voi muuta kuin ihmetellä, miten nuoret tytötkin saavat kannettua painaviakin kuormia päänsä päällä.

Ghanalaisessa ruoassa riisi on pääosassa. Rehtorin luona syödessämme (noin kaksi viikkoa) oli joka päivä illallisella riisiä ja jos söimme heillä lounasta, saattoi sekin olla riisiä. Mulla alkoi riisi tulla jo korvista.. Riisin kanssa täällä saatetaan syödä mausteista "soossia" eli jotain kastiketta. 

Usein täällä syödään myös fufua ja bankua, mitkä ovat molemmat taikinamaisia massoja (en keksi parempaa sanaa kuvailemaan tätä ruokaa), joiden kanssa on erilaisia tulisia tai mausteisia kastikkeita. Molempia syödään käsin ja ne ovat aika samantapaisia. En ole maistanut vielä kumpaakaan, mutta maistoin yhtä ruokaa, joka oli melkein kuin fufu ja banku (en muista nimeä) 

Kuvassa ruokaa, jonka nimeä en muista. Fufu ja banku ovat samannäköisiä ruokia ja kuulemma myös maultaan aika samanlaisia 

Paikallista herkkua on myös ruokabanaani. Siitä mäkin tykkään. Ruokabanaani näyttää tavalliselta banaanilta, mutta se ostetaan vihreänä, se on rakenteeltaan kovaa, eikä ehkä ihan yhtä makeaa kuin tavallinen banaani. Kun ruokabanaanista pilkotaan viipaleita ja ne paistetaan öljyssä, niin aijettä!

Nyt tehdään siis Sonjan kanssa itse ruokamme täällä kotona (missä ei ole muuten torakoita enää näkynyt, jee), koska ajateltiin, että siten saadaan itse päättää, mitä halutaan syödä ja samalla saadaan ehkä enemmän vaihtelua. Aika paljon ruokavaliota tietysti rajoittaa se, että ihan mitä tahansa ei läheltä löydy ja ihan mitä tahansa ei myöskään voi syödä. Meidän ruoat on pitkälti nuudelia tai muuta pastaa tai riisiä. Lisukkeita yritetään vaihdella, mutta aika usein joukossa on tonnikalaa ja sipulia.

Pikku hiljaa ollaan saatu ideoita, että mitä voitais syödä pastan tai riisin kanssa, niin ettei olis aina samaa ruokaa. Yllä on kuvia joistain meidän kokeiluista, jotka maistu oikeestaan hyvältä. Spagetin kaverina välillä tomaattikasktiketta ja oliiveja, nuudelin joukossa porkkanaa ja pähkinöitä ja riisin kanssa maissia sekä pannulla paistettua leipää, jota maustettiin valkosipulilla. 

Siltikin kaipaa ruokia, etenkin salaatteja, joita Suomessa saa. Täälläkin on kuitenkin vielä kokeilematta paikallisia ruokia, joten ehkä nää ruoka-asiatkin vielä helpottuu. Huomiseksi aamuksi meillä on onneks ananasta, se on ihan parasta. 

<3: Silja 

You are beautiful

Kohta on kolme viikkoa hurahtanut tällä puolen maailmaa. Emme ole ehkä ihan vielä kotoutuneet tänne Mampongiin, kun on ollut paljon hulinaa ja totuttelua koulun lisäksi ihan arkisiinkin asioihin, esimerkiksi kaupassa käyntiin. Me ollaan myö vähän sairasteltu ja myös odotettu muuttoa uuteen asuntoon. Nyt ollaan kuitenkin päästy enemmän olemaan koulussa, joten siitä muutama sana seuraavaksi.

Jalkapallo on selvästi lempi urheilua 

Olemme tähän asti kierrelleet luokissa seuraamassa oppitunteja. Ollaan siis nähty ihan kaiken ikäisten tunteja, lastentarhasta lukioikäisiin. Emme kumpikaan osanneet ghanalaista viittomakieltä oikeastaan ollenkaan ennen tänne tuloa. Tässä ollaan pikku hiljaa opittu viittomia ja kommunikointi onnistuu jo jollain tasolla. (jee!)

Nyt meidän pitäisi päättää, missä luokassa haluamme olla loppuajan. Ihan pienimpien kanssa on omat haasteensa jo sen takia, että lapsia on luokassa tosi paljon (20-30) ja he ovat todella vilkkaita tapauksia. Luokassa on jatkuvasti täysi hulina päällä. Viittomakielen taito lapsilla ei ole vielä kovin hyvä, joten sekin omalta osaltaan vaikeuttaa kommunikointia heidän kanssaan.

Lukiolaisten kanssa kommunikointi sujuu tosi hyvin, koska he osaavat mukauttaa omaa viittomistaan niin, että me ymmärretään. Heiltä sujuu myös sormitus, mikä auttaa meitä vaikeiden sanojen kanssa. Lukiolaisten tunneilla on kuitenkin jo aika vaikea taso tunneilla, eli meillä on vaikeuksia ymmärtää englantia, saati sitten viittomakieltä.

Pienimmät ja lukiolaiset on siis poissuljettu. Nyt olemme puntaroineet kahden luokan välillä, kumman valitsisimme. Olemme pikku hiljaa päätymässä peruskoulun viimeiseen luokkaan, koska heidän kanssaan kommunikointi sujuu ja heidän kuuro opettajansa on myös ottanut meidät kivasti vastaan. Siinä luokassa ehkä pystyisimme olemaan avuksi ja samalla oppimaan viittomakieltä. Täyspotti siis!

Opetus täällä on tasoltaan melko vaihtelevaa. Koulussa on sekä kuuroja että kuulevia opettajia ja kuulevien opettajien viittomakielen taito vaihtelee todella paljon. Sitten kun opettaja ei osaa kunnolla viittoa, eivät lapset myöskään kunnolla ymmärrä ja se tietenkin vaikeuttaa oppimista ja hidastaa tunnin etenemistä. Fyysisiä otteita opettajat käyttää täällä aika rajustikin ja lapsetkin on koko ajan toistensa kimpussa, tappelemassa, leikkimässä tai muuten vain lätkimässä että saisi kaverin huomion.

Mua ehkä vähän turhauttaa se, että ei oo päästy oikein olemaan hyödyksi täällä. Tietysti ajattelin jo ennen tänne tuloa, että House of Grace on se paikka, jossa pystytään enemmän auttamaan, mutta haluaisin täälläkin saada "jotain aikaan". Totta kai pitää muistaa, että monille lapsille saattaa olla merkittävää jo sekin, että heidät huomataan. Meitä onkin koko ajan joku halaamassa tai käsissä kiinni. Meidän hiukset on myös ehkä maailman ihmeellisin asia, ja niihin onkin tehty jo monta kampausta. Ollaan myös useasti kuultu, että ollaan kauniita ja myös meidän kaikki tavarat on kauniita.. Haha

Heti kun lapset näkee kameran alkaa villi poseeraminen :D

Päästiin toissapäivänä muuttamaan uuteen asuntoon. Tämä on tosi tilava ja ihan siistikin. Muutto venyi siis sen takia, että täällä maalattiin seinät ja laatoitettiin kylppäriä yms. No, nyt vihdoin päästiin. Tilaa on ja vaikka meillä onkin sama makuuhuone, se on entistä isompi.

Oltiin innoissamme muutosta, koska aateltiin että vihdoin voi alkaa asettumaan kunnolla. Ensimmäisenä iltana saatiin kiva ylläri, kun nähtiin reissun eka torakka (!!) meidän uudessa kämpässä.. Puolalaiset tuli onneksi pelastaan meidät siltä. Myrkytettiin ja lähdettiin hetkeksi rehtorille. Kun tultiin takaisin löydettiin TOINEN torakka! Ei olla ihan varmoja oliko se sama kuin edellinen, mutta molemmat oli noin 10 cm. Sonja urheasti keräsi itsensä (mä en pystynyt) ja saatiin se ulos. Vähän inhotti mennä nukkumaan, mutta onneksi nukahdettiin kuitenkin melko nopeasti.

Aamulla heräsimme toiveikkaina, mutta löysimme taas uuden torakan (kolmas!!), mikä oli kylläkin edellisiä pienempi. Lopulta löytyi vielä yksi (NELJÄS!), mikä teki kylläkin jo kuolemaa vessan lattialla, joten sen nappaaminen sujui helpommin.

Kuolemaa tehnyt torakka ämpärin pohjalla.

Nyt ollaan uudestaan myrkytetty, ja hartaasti toivotaan, ettei torakoita enää näy..

Tällaista tällä kertaa :)

<3: Silja