Luontoa ja historiaa

Viikonloppuna saatiin aimoannos kulttuuria, kun lähdettiin tutustumaan Kakumin kansallispuistoon ja Cape Coast castleen.

Lähdettiin matkaan lauantaina paljon myöhempään kuin alunperin oli tarkoitus. Meidän piti lähteä hyvissä ajoin, mutta uni vei voiton ja päästiin matkaan kympin jälkeen. Hypättiin Fordiin, eli trotroa hieman isompaan bussiin. Niitä sanotaan fordeiksi kuulemma sen takia, että ne on isompia ja yleensä Ford -merkkisiä.

Matkan Cape Coastiin pitisi kestää noin kaksi tuntia. Hah, en usko. Joka kerta meillä on mennyt kolme tuntia tai yli. Niin tälläkin kertaa istuttiin pomppivassa kyydissä yli kolme tuntia. Kun päästiin Cape Coastin lähelle tien varteen, tuli heti yksi taksikuski kyselemään, minne ollaan menossa. Hänen kanssaan tingattiin hinnasta (halvempi vaihtoehto, trotro, olisi myös ollut saatavilla, mutta vaikeammin) ja saimmekin laskettua hinnan 50 cediin, jonka suostuimme maksamaan. Mutta kun lähestyimme tämän taksikuskin autoa, se ei ollutkaan taksi, vaan aivan tavallisen näköinen auto ilman taksin tarroja, värejä ja kylttiä katolla. Paikalliset tuttumme oli sanoneet, ettei näihin "takseihin" kannatta mennä. Niinpä lähdettiin metsästämään uutta taksia, joka onneksi saatiinkin melko nopeasti samaiseen hintaan.

Kakum National Park on yksi hyvistä nähtävyyksistä Ghanassa. Kansallispuisto on sademetsässä (kai sitä siksi voi kutsua), eli siellä pääsee luonnonhelmaan, vaikka tie meneekin lähellä. Kakumissa on mahdollisuus nukkua yö puumajassa metsän keskellä. Melkein kaikki meidän porukasta oli käynyt kokeilemassa sitä ja päätettiin Sonjan kanssa tehdä sama, ötökkäkammosta huolimatta.

Puumajaan mahtuu yhteensä parikymmentä ihmistä nukkumaan ja opas on aina mukana. Meidän lisäksi yöksi jäi ainoastaan mukava oppaamme (Richard, käytetään tässä nimeä Riku) ja nuori mies Alankomaista. Puumajassa oli yksi iso aula ja kolme pienempää huonetta, joista sai valita missä nukkuu. Pienemmissä huoneissa oli hyttysverkot, joten päädyttiin Sonjan kanssa yhteen huoneeseen. Verkkoa avatessa Sonja sai ensimmäisen maistiasisen viidakosta, kun verkon sisässä oli lisko nukkumassa, onneksi oli Riku pelastamassa. Varoiteltiin poikia Sonjan kanssa, että kiljahduksia saattaa kuulua, kun eivät ötökät ole ihan parhaita kavereita kummallekaan, heh..

Suomessa on jännitävää kävellä pimeässä metsässä. Kun tiedostaa sen, että täällä vastassa voi olla kämmenen kokoinen hämähäkki, musta mamba tai ties mitä, tulee kävelystä paljon jännittävämpää. Meillä oli mahdollisuus ottaa yöpymisen lisäksi opastettu kierros myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Illan kierros olisi tiennyt pilkkopimeyttä, aamuinen taas heräilevän aamun hämärän. Varmaan arvaatte, ettei pimeä houkutellut tätä tyttöä.

Viidakko oli täynnä ääniä, suurimpana heinäsirkkojen siritys. Apinoitakin siellä on ja ne pitävät välillä mahdotonta meteliä, mutta meitä ne eivät oikeastaan häirinneet. Riku kertoi, että kuun kirkkaudesta johtuen osa eläimistä luulee, että on päivä, ja ne eivät elämöi yhtä äänekkäästi. Siltikään en nukkunut kovin hyvin. Äänet ja pieni pelko selässä kipittävästä hämähäkistä herättivät monta kertaa yön aikana. Sonja törmäsi myös hiireen, kun meni vielä ennen nukkumaan menoa hakemaan jotain laukusta.

Sain kuitenkin vähän nukuttua, ja aamulla olikin sitten herätys viiden jälkeen, kun puoli kuusi lähdettiin kävelemään metsän keskelle. Ensin käveltiin hiljaisuudessa pieni reitti purolle, jolta käännyttiin takaisin ja paluumatkalla Riku kertoi monesta kasvista mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Kun yllä olevan kuvan puuhun hakkaa reiän, alkaa puusta valumaan valkoista nestettä. Niin uskomatonta kuin se onkin, nestettä voi ottaa astiaan ja värjätä sillä valkoiset vaatteet punaisiksi ja mustiksi. Ghanassa hautajaisia juhlitaan perinteisesti kolme päivää ja hautajaisvärejäkin on kolme: punainen, musta ja valkoinen. Tämän puun avulla on saatu vaatteisiin kaikki hautajaisvärit. Ensin valkoinen neste muuttuu punaiseksi, sen jälkeen mustaksi. Kun siis paita on värjätty punaiseksi ja hautajaisten ensimmäinen päivä vietetty, tullaan uudelleen puulle, otetaan samasta kohdasta nestettä ja värjätään paita mustaksi. Kun toinenkin päivä hautajaisista on mennyt, tullaan jälleen puulle ja saadaan vielä nestettä, jonka avulla saadaan paita jälleen valkoiseksi. Pesemällä väri ei kuulemma lähde vaatteista.

Kierroksen jälkeen haettiin tavarat puumajasta ja suunnattiin Sonjan kanssa riippusilta kävelylle (canopy walking). Sillat oli rakennettu korkealle ja ne kulkivat puusta toiseen metsän yläpuolella. Kävelimme noin seitsemällä heiluvalla sillalla, ja kyllähän siinä väkisinkin tuli mieleen, että mitä jos tämä hajoaisi. Oli kuitenkin kiva kokemus ja suosittelen kaikille, jotka kestää korkeita paikkoja.

Riku kertoi meille, että metsä on täynnä eläimiä, myös norsuja, mutta niitä näkee harvoin, koska ne pysyttelevät hyvin piilossa. Jos on onnea, voi nähdä apinan, mutta meitä onni ei valitettavasti suosinut.

Riippusillalla kävelemisen jälkeen päivä ei ollut vielä pitkällä, olimmehan heränneet niin aikaisin. Seuraavaksi lähdettiinkin kohti Cape Coastia ja linnaa. Cape Coast on joskus ollut Ghanan pääkaupunki ja se onkin jollain tavalla oikein soma paikka. (Pst, Viikonlopusta häissä ja Cape Coastilla voitte lukea postauksesta nimeltä häähumua ja aaltojen pauhinaa). Kaupunki tuntuu myös olevan täynnä historiaa, merkittävämpänä osana kaksi linnaa: Elmiina castle ja Cape Coast castle.

Meillä oli aikaa vain toiseen linnaan ja meille oltiin kehuttu, että opaskierros Cape Coastin linnassa on ehkä hitusen mielenkiintoisempi, joten päätimme mennä sinne. Linna on vakuuttavan näköinen, valkoinen, iso rakennus ihan rannan lähellä. Sen tarkoitusperät eivät vain ole olleet yhtä hohdokkaat.

Meille oltiin suositeltu myös yhtä tiettyä opasta, jonka sitten onneksi saimmekin. Hän oli oikein asiansa osaava ja osasi kertoa mielenkiintoisesti ja myös selkeästi linnan historiasta.

Mikä sitten tekee kauniista linnasta niin epämiellyttävän? Orjakauppa. Linnassa on aikoinaan pidetty ja kaupattu orjia. Oli järkyttävää kuulla, kuinka montaa ihmistä on pidetty yhdessä tilassa, johon ainoa ilma- ja valoreikä ovat olleet kolme pientä ikkunaa. Aina ilmaa ja valoa ei ole edes tullut. Orjat ovat olleet kahleissa, omien eritteidensä peitossa hämärissä ja kuumissa huoneissa samalla kun englantilainen kuvernööri on nauttinut yksin isommista huoneista, isoista ikkunoista ja merimaisemista. Orjat saivat kerran päivässä ruokakorin, josta piti taistella. Heikoimmat jäivät ilman ruokaa.

Tiloja, joissa miesorjia pidettiin.

Ylimmässä kerroksessa käytiin kauppaa orjista.

Orjia kaupattiin halvalla hinnalla. Kauppoja ei tehty rahalla, vaan vaihtokauppa-systeemillä. Naisorjasta saatettiin vaihtokaupassa antaa pari mekkoa, peili ja ehkä joku ruokatarvike. Usein orjan uusi omistaja halusi merkitä omaisuutensa, joten orjat polttomerkattiin, niin kauheaa kuin se onkin.

Paljon muutakin liittyy linnaan ja koko sen historiaan. On todella vaikea ymmärtää, mikä saa ihmiset käyttäytymään niin epäinhimillisellä tavalla. Vaikka välillä oli vaikea kuunnella, mitä orjat ovat joutuneet kärsimään, oli linna ehdottomasti koettava.

Linnan jälkeen mentiin vielä syömään paikallisen kaverin kanssa ja istuskeltiin rannalla kaikessa rauhassa, ennen kuin aloitettiin puuduttava paluumatka. Eikä siinä taaskaan mennyt kahta tuntia, ehei, vaan kolme ja puoli. Jos joku pääsee trotrolla Accrasta Cape Coastiin tai Cape Coastilta Accraan kahdessa tunnissa, niin kertokaa.

Oli tosi hyvä viikonloppu, paikoitellen rankka, mutta todellakin kokemisen arvoinen.

<3: Silja

Koulusta toiseen

Viikko sitten oli tosi haikeat fiilikset, kun lähdettiin Mampongista. Ei siis muutettu sunnuntaina, vaan siirrettiin muutto maanantaille, koska House of Gracessa oli vapaa päivä, joten ei oltais menty kouluun kuitenkaan.

Oli vaikea maanantai. Heti aamusta asti meillä molemmilla oli tosi herkkä olo. Päivä oli aika kiireinen, kun käytiin vielä meidän koti-luokassa, järjesteltiin kummilapsi-asiaa, pakattiin, siivottiin ja lähdettiin vielä läksiäis-lounaalle rehtorin kanssa. Silti tuntui siltä, että lähtö tuli ihan liian nopeasti, eikä ehtiny kunnolla sanoa heippoja kaikille, joille olis halunnu.

Kummilapsi-asia oli sellainen, että oltiin Sonjan kanssa kyselty rehtorilta, olisiko mahdollista saada koulusta kummilapset, joita voisi tukea tulevaisuudessa rahallisesti. Niin meille sitten järjestyi mahdollisuus saada kummilapset ja saimmekin itse ehdottaa, kenet haluaisimme. Molempien valinta oli rehtorin ja hänen assistenttinsa mielestä oikein sopiva, joten meni tosi kivasti ja nyt meillä molemmilla on kummilapset, joihin olemme päässeet vähän tutustumaankin. Sonjalla on kummityttö ja mulla kummipoika.

Tippa linssissä istuimme autossa kohti Accraa. Pääsimme kotiovelle asti Mampongin koulubussin kuljettajan kyydillä, mikä oli tosi mukavaa. Totta kai molemmissa paikoissa on sekä hyviä että huonoja puolia, mutta jotenkin onnistuin tekemään Mampongista kodin.

Accrassa on paljon kuumempi kuin Mampongissa. Mampong on vuorilla, joten siellä ilma on viileämpi ja hyttysiä vähemmän. Accran hyvä puoli on, että kauppoja on enemmän, joten kaikki on helpommin saatavilla. Täällä on myös vähemmän torakoita (Mampongissa meiltä löytyi loppujen lopuksi yhteensä kuusi), sähkökatkoja on vähemmän ja vesi tulee paremmin.

Kaikista näistä hyvistä puolista huolimatta olisi mukava olla Mampongissa. Kaipaan sitä vehreää ympäristöä ja yhteisöä, sitä koulun aluetta jossa asuimme. Olemme nyt olleet viikon House of Gracessa ja vaikka alku onkin sujunut ihan kivasti, niin meillä on pitempi koulumatka ja hieman raskaampaa työtä, minkä takia on väsyneempi olo. On hyvä kokea kumpikin paikka, mutta toivon, että tämä loppu aika ei mene ihan nuutuneessa olotilassa. Eiköhän tää kuitenkin tästä! Kohta onkin enää kuukausi jäljellä, ennen kuin alkaa paluumatka Suomea kohti. Tsemppiä sinne pakkasiin!

<3: Silja