Turvallinen, turvallisempi, Ghana?

Heräsin joskus ennen kuutta, enkä saanut nukuttua kun alkoi kaikki vaihto jutut pyörimään päässä. Näin kirjoitin ihan ekassa postauksessa. Tänään heräsin taas ennen kuutta, koska alkoi kaikki paluu-asiat pyörimään päässä. Alkaa olla jollain tavalla levoton olo. Varmaan jotenkin alitajuisesti jännitän Suomeen palaamista.

On tosi outoa ajatella, että voin tulevaisuudessa kertoa ihmisille asuneeni kolme kuukautta Ghanassa. Tiedän, että oon lähdössä, mutta en kuitenkaan tiedä. Tiedän, että oon oppinut täällä paljon, mutta nyt olis vaikeeta mainita yhtäkään asiaa. Tiedän, että jään kaipaamaan täältä monia asioita, mutta nekin valkenee ehkä lopulta vasta Suomessa.

Vaikka Ghanassa on monet asiat eri tavalla kuin Suomessa ja täällä oli oltava hetki, ennen kuin pystyin kotoutumaan, niin väittäisin kuitenkin, ettei mulle tullut kunnollista kulttuurishokkia. Tai en tiedä, mikä mahdetaan laskea kulttuurishokiksi, mutta en koe, että mulle olis tullut sellaista. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että palaaminen on paljon vaikeampaa. Monesti sitä kuulee sanottavankin, että paluushokki on se pahempi.

Jotenkin yllätyin siitä, kuinka helppoa täällä asuminen loppujen lopuksi on. Totta kai on selvää, että me ollaan asuttu täällä "parempiosaisina". Ei ehkä olla nähty sitä elämää, jota suurin osa ghanalaisista elää. Juteltiin Sonjan kanssa kerran erään paikallisen kanssa, ja hän meille kertoikin siitä, kuinka väärä kuva saattaa tulla, jos vain oleilee Accrassa jossain paremmilla alueilla. Ei normaaliväestöllä ole varaa hienoon taloon tai autoon, ne on ne hyvätuloiset. Olisi ollut hyvä käydä jossain, missä olisi nähnyt vielä enemmän sitä todellista köyhyyttä. Ihan senkin vuoksi, ettei itse eläisi missään harhakuvassa.

Vaikka ihmisillä ei täällä välttämättä mene taloudellisesti yhtä hyvin kuin Suomessa, silti on asioita, joista ei tingitä. Yksi niistä on auttavaisuus. Ensin suhtauduin melko epäluuloisesti jokaiseen, joka tuli auttamaan. Ajattelin, että noniin, nyt se varmaan yrittää varastaa meiltä jotain tai sitten se haluaa vain hyötyä meistä, koska ollaan valkoisia. Mutta onneksi oon ihminen ja usein väärässä.

Ollaan kohdattu täällä monta kertaa puhdasta ystävällisyyttä ja ihanaa avuliaisuutta. Ollaan välillä oltu hukassa tai epävarmoja siitä, mihin trotroon pitäis nousta tai mistä sitä Mtn:ää saikaan ostettua ja aina on löytynyt joku auttamaan. Suomessa en muista kohdanneeni moista montaakaan kertaa. Taitaa olla yhden käden sormissa ne kerrat. Totta kai, aina pitää olla varuillaan ja muistaa järjen käyttö, kyllä täältä niitäkin löytyy, jotka on rahan perässä. Mutta sen olen huomannut, että ghanalaiset on todella auttavaisia, joskus myös ärsyttävyyteen asti, hehe. Tulevaisuudessa kyselen varmasti enemmän apua Suomessakin kadulla liikkuessani, jos en esimerkiksi löydä jotain paikkaa. Ehkä jopa ärsyttävyyteen asti.

Yksi asia, joka myös tulee olemaan ihan eri lailla Suomessa on kadulla käveleminen. Ihan sen takia, että Suomessa kadut ei ole yhtä täynnä ihmisiä. Siksi, että Suomessa ei soi musiikki kaduilla kävellessä. Siksi, että Suomessa olen yksi obroni muiden joukossa. Täällä on kyllä saanut tottua jatkuvaan huomioon. Olisi hauska tietää, montako kertaa olen reissun aikana kuullut sanan obroni. Tai montako kertaa mua on sihistetty tulemaan katsomaan jotain myytäviä tavaroita. Sitäkin on kuultu, että haluan valkoisen vaimon, kumpi teistä olis vapaana. Huomiota oon saanut miehiltä varmaan enemmän kuin koko tähän astisen elämäni aikana. Yleensä se huomio on ihan asiallista, sanallista kiinnostuksen osoitusta. Kerran sattui vaan niin, että nojailin trotrossa ikkuna-aukoon ja joku mies käveli ikkunan luo ja ihan yllättäen puristi mua tissistä. Se oli ehkä se mun kulttuurishokki.

Yleisesti ottaen täällä on turvallista liikkua valoisaan aikaan. Pimeällä en ihan heti lähtis yksin minnekkään. Totta kai tavaroista kannattaa pitää enemmän huolta kuin Suomessa, mutta olin ihan yllättynyt siitä, kuinka turvalliseksi oon oloni tuntenut. Marketeilla ja muissa ihmisvilinöissä kannattaa tietty pitää laukusta kiinni koko ajan ja pimeän tultua välttää tiettyjä alueita. Mutta kertaakaan ei ole tullut tilannetta, että tuntisin oloni uhatuksi. Sekin voi olla, että olen sattunut liikkumaan hyvissä paikoissa ja hyvään aikaan. Yksi vapaaehtoinen täältä kertoi, että häneltä on varastettu parikin kertaa laukusta tavaraa Kaneshissa. Meitäkin varoiteltiin Kaneshista, mutta säästyttiin varkailta.

Tuskin meidänkään kodissa ihan turhaan on tälläiset turvatoimet

Ennen lähtöä eräs ihminen sanoi mulle, että varaudu siihen, että sun sydän jää Afrikkaan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tänne tosiaan jää iso osa sydämestä. Kohta elän Suomessa sitä tavallista samaa elämää, jota elin ennen tänne tuloa. Mutta oon elänyt täällä hetken. Oon varmasti kasvanut ihmisenä, oppinut uutta ja saanut pitkäaikaisia ystäviä. Täällä on paljon hyvää, paljon ihania ihmisiä ja asioita, joita jään kaipaamaan niin paljon, että mun on suorastaan pakko tulla vielä takaisin.

<3: Silja

Lomalla masupöpö seurana

Lomailu alkoi pohjoisesta. Puntaroitiin vaihtoehtoja: mentäisiinkö 12 tunnin matka yöbussilla vai lentokoneella tunnissa? Puntarissa painoi myös turvallisuus, nimittäin yöbussilla matkustuksen riski oli suurempi presidentinvaalien vuoksi. Afrikkalaisista lentokoneista ja niiden luotettavuudesta voisi tietty jutella pitkäänkin, mutta kuultiin paikallisilta parista luotettavasta lentoyhtiöstä.

Yöbussi mietitytti ja koska meillä ei ollut ihan hirveästi aikaa "tuhlattavaksi", päädyttiin nopeampaan vaihtoehtoon, vaikka lennot oli tietysti paljon kalliimmat kuin bussi. Lennettiin Starbow-nimisellä yhtiöllä ja maksettiin meno-paluu lennosta 560 cediä per naama. Ei nyt mikään mahdoton hinta. Lento sujui tosi hyvin ja nopeasti, ei mitään valittamista.

Lennettiin siis Accrasta aikaisin aamulla Tamaleen, Ghanan pohjoiseen. Tamalessa vietettettiin muutama tunti Art centerissä shoppaillen ja sieltä lähdettiin taksilla kohti Mole National Parkia. Taksi matka kesti noin kaksi tuntia ja matkalla pysähdyttiin Ghanan vanhimmalla moskeijalla.

Moskeija 

Pohjois-Ghana on köyhempää ja kuumempaa aluetta, kuin maan eteläosa. Tällä hetkellä pohjoisessa on juuri kuivakausi, joten luonto ei ollut yhtä vihreää ja rehevää kuin etelässä. Pohjoisessa oli muutenkin eri tunnelma kuin etelässä. Siellä suurin osa ihmisistä on muslimeja, kun taas etelässä valtauskontona on kristinusko. Pohjoisessa kuulimme siis muslimien rukouskutsuja, joita etelässä ei olla kuultu.

Saavuttiin Moleen illansuussa. Vietiin tavarat huoneeseen ja suunnattiin syömään. Mole on ihan luonnonhelmassa, periaatteessa keskellä ei mitään. Sinne on rakenettu motelli, respa ja ravintola sekä ravintolan viereen uima-allas. Pöydistä saattoi ihailla avutuvaa maisemaa ja miettiä, että mitäköhän villipetoja siellä kuljeskelee.

Seuraavana päivänä nukuttiin paljon. Kummallakin taisi olla pientä väsymystä töistä ja reissaamisesta. Herättiin kuitenkin päiväunilta safarille. Molessa on mahdollisuus mennä kävelysafarille tai autosafarille. Koska meillä oli kaksi kokonaista päivää Molessa oleskeluun, päätimme tehdä molemmat aloittaen kävelystä.

Käveltiin safaritoimistoa kohti, eikä ehditty pitkällekkään, kun opas tuli vastaan ja sanoi, että meidän pitää mennä kiireesti jos halutaan nähdä elefantti. Lähdettiin siis oppaan perään ja joukoon liittyi monta muutakin. Porukalla lähdettiin talsimaan metsikköön, kaikilla toiveena nähdä norsu.

Reissu oli onnistunut: nähtiin kaksi norsua, toinen vilaukselta, mutta toista saatiin ihastella ihan läheltä. Olin superiloinen norsun näkemisestä! Olihan se ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä sellainen eläin luonnossa ja vielä ihan muutamien metrien etäisyydeltä.

Seuraavan päivän aamusafarille lähdettiin aikaisin, jo seitsemän pintaan. Saatiin kasaan porukka, niin että paikat täyttyi parista amerikkalaisesta, yhdestä etelä-amerikkalaisesta, ghanalaisesta ja meistä suomalaisista seikkailijoista. Bongattiin monia eläimiä: kolmea eri lajia apinoita, kahta lajia antilooppeja, oravia, villisikoja ja joitain lintujakin. Norsuja ei vain näkynyt. Juuri kun aikamme oli loppumassa, oppaallemme soitettiin, että norsuja oltiin nähty niiden juomapaikalla. Päätettiin maksaa vielä yksi lisätunti ja lähdettiin kohti juomapaikkaa.
Onneksi lähdettiin. Nähtiin vielä kolme norsua lisää.

Siellä me seistiin, joukko ihmisiä ihmettelemässä upeita eläimiä. Ja isoin niistä tuli lähemmäs ja ihmetteli meitä. Hieno kokemus.

Molesta lähdettiin maanantaina aamulla ja oltiin Accrassa illalla. Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä kohti Busuaa. Oltiin pakattu ja valmiina lähtöön. Tunnelmaa latisti ainoastaan huono olo. Puntaroitiin lähtemisen ja jäämisen välillä, ja lopulta päädyttiin lähtemään.

Ihan tiedoksi, jos on vähänkään huono olo, ei välttämättä ole paras ajatus lähteä pomppuiseen trotro kyytiin. Niinhän siinä sitten kävi, että ennen Cape Coastia meikäläinen otti oksennuspussin käyttöön. Päätettiin jäädä Cape Coastilla.

Luultavasti kyseessä oli ruokamyrkytys, koska pahoinvointi alkoi meillä ihan samaan aikaan ja kesti aikalailla yhtä pitkään. Oltiin lopulta Cape Coastilla kaksi yötä ja torstaina lähdettiin jatkamaan Busualle.

Busualla yövytään Alaska-nimisessä paikassa. Ihan kiva, rento paikka ja ihan meren vieressä. Täällä on saanut ottaa ihan rennosti, mikä onkin tehnyt hyvää. Ainut varjo lomailun yllä on aina välillä kiusaava huono olo.. Tänään taas jostain syystä tuli ruoan jälkeen oksennus. Toivon vaan, että lähtee tää masupöpö ennen lentokoneeseen astumista! (saa muistaa <3)

Muuten on kyllä hyvät fiilikset ja ajatukset alkaa olemaan jo kotiin pääsemisessä. Tää on ollut tosi hyvä ja monella tapaa huippu kokemus, mutta on kiva päästä kotiin. Siihen ei olekaan enää montaa päivää.. :)

<3: Silja

House of Grace

Torstaina oli viimeinen työpäivä House of Gracessa. Aika hurahti niin nopeasti, ettei ehtinyt kirjoitella kuulumisia siinä työpäivien päätteksi ja väsymys painoi myös aika kovaa, joten ei oikein ollut energiaakaan kirjoitella. Tässä siis seuraavaksi kuulumisia koulusta.

House of Grace on paljon pienempi koulu kuin Mampongin Demonstration school for the deaf. Tunnelma gracella on ehkä jollain tavalla hieman tiiviimpi ja kotoisempi, koska koululla on pieni piha ja yksi koulurakennus, jonka ympärillä kaikki tapahtuu. Nyt pihaan ollaan rakennettu toista taloa, jossa mekin pidettiin tunteja. Se on käyttökelpoinen, vaikkakin vielä kesken.

Tie koululle

Mentiin Sonjan kanssa joka aamu kouluun koulubussilla. Koulu sijaitsee reilun tunnin ajomatkan päässä meidän asuinseuduilta. Koulubussilla matka kesti kuitenkin kauemmin, koska bussi kiertää keräämässä lapsia pienempien teiden varsilta. Paluumatkassa saattoi kestää jopa yli kaksi tuntia, mutta ekan viikon jälkeen päätettiin mennä kotiin päin trotrolla, joten päästiin vähän nopeammin.

Koulubussissa oli ihan oma tunnelmansa

Maija ja Jussi oli ennen meitä opettanut yhtä luokkaa ja me jatkettiin samaa hommaa, kun vaihdettiin kouluja. Alun perin ei ollut tarkoituksena, että opetetaan, mutta näin jälkeen päin ajateltuna tuntuu siltä, että sekin oli hyvä kokea. Ei opetettu kaikkia aineita, esimerkiksi viittomakielen ja englannin hoitivat muut. Saatiin myös yleensä tukea ja apua muilta opettajilta, kun sitä pyydettiin, ettei meitä ihan oman onnemme nojaan jätetty.

Välillä päivät tuntui tosi raskailta, kun omat riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteet puski päälle. Oli kuitenkin  ihmeellistä tajuta se, että ollaan opittu ghanalaista viittomakieltä vasta pari kuukautta ja pystyttiin kommunikoimaan ja kertomaan asioita lapsille heidän omalla äidinkielellään.

On pakko myöntää, että usein oma kärsivällisyys ja voimavarat oli koetuksella. Siitä huolimatta oli ihana huomata, kuinka alun temppuilujen jälkeen lapset alkoi paremmin totella ja uskon, että saatiin luotua yhteys meidän luokan kanssa. Etenkin paria lasta meidän luokalta jää tosi kova ikävä, ja kaikissa oli tietenkin omat hauskat (ja vähemmän hauskat) puolensa. Parhaita hetkiä oli, kun tuntui siltä, että joku lapsista oppi jotain tai kun huomasi, että lapset osallistui tuntiin ja pystyttiin keskustelemaan. Näitä hetkiä ei ollut hirveän montaa, joten sitä rakkaampina ne jää mieleen.

<3

Olisi ollut kiva nähdä, miten kukin meidän luokalta oppii uutta ja kehittyy, mut kaiken pitää loppua aikanaan. Nyt me levätään ja lomaillaan, siitä lisää seuraavassa postauksessa!

<3: Silja