Täällä Mampongissa on todella kiva olla täysin kuurojen ympäröimänä. Kyllähän joukossa on myös kuulevia, mutta kuitenkin suurin osa kampuksen asukkaista on kuuroja. Viittomakieltä näkee koko ajan ja sitä joutuu (tai pääsee) käyttämään paljon enemmän kuin Suomessa, mikä tietysti myös nopeuttaa sen oppimista.
Joka päivä on yhtä ihmeellistä ymmärtää se, kuinka rikas kieli viittomakielikin on. Se nimenomaan on kieli. Kuurot pystyvät ilmaisemaan samoja asioita käsillään kuin mitä me puheella. Heillä ei vain ole ongelmaa puhua toisilleen pitkänkin matkan päästä eikä hälinässä, jossa kaikki kuulevat huutavat äänensä käheäksi.
Silti, kielen rikkauskaan ei poista sitä tosiasiaa, että nämäkään lapset ja nuoret tässä koulussa eivät kuule. He eivät kuule kukkojen, kanojen ja vuohien ääniä. He eivät kuule ukkosen jyrinää, sateen lyöntejä kattoon eivätkä lintujen serenadeja. Heillä ei ole aavistusta siitä, miten kova ääni heidän leikeistään välillä kuuluu, eivätkä he välttämättä käsitä, että ihmiset voivat kuulla puheen, joka tulee toisesta huoneesta.
Vaikka he eivät kuule kaikkea tätä, se ei tarkoita, etteikö heidän elämänsä voisi olla yhtä rikasta kuin meidän. Kuulon puuttuminen ei välttämättä tarkoita sitä, että ihmisellä on jokin puutos. Kuinka usein me kiinnitämme huomiota kukkojen sulkien moninaisiin väreihin, ja siihen kuinka ne pöyhyttävät sulkiaan, sen sijaan että ajattelisimme vain ääntä, joka meidät aamuisin täällä herättää. Näemmekö ukkosen jyrinältä taivaan muutokset, piirtyvätkö ne mieliimme? Pystymme ehkä kuulemaan äänen viereisestä huoneesta, mutta äänemme ei kanna yhtä kauas kuin kädet näkyvät.
Yritän itsellenikin joka päivä muistuttaa, että vaikka elämä ei ole täydellistä, se
voi silti olla upeaa ja merkityksellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti